Kahta asiaa hän toivoo, kahta eniten

Vanha vuosi on, tässä vaiheessa, kansistaan jo hiukan rispaantunut kirja. Sen sivut pursuavat kuvia, tekstiä, tuoksuja. Hetkiä. Joidenkin sivujen kulmat on taitettu pienille kolmioille. Merkitty palattavaksi, kuljettavaksi uudelleen. Muisteltaviksi. Mutta tänään. Tänään viimeistä sivua, viimeisiä tyhjiä rivejä kulkee pehmeäkärkinen lyijykynä. Viimeinen lause tulee päättymään kolmeen pisteeseen jatkuakseen sitten uuden kirjan vielä koskemattomilla uudelta tuoksuvilla sivuilla.

Vaan mitä kirjoittaa tyttö vuoden viimeiselle sivulle? Mitä tulevalta toivoo? Menneeseen vuoteen hän luo katseensa ja kiittää sen vaiheista. Kiittää hetkistä, jotka täytti nauru ja jotka näyttivät elämän kauniin puolen. Kiittää hetkistä, joita kyyneleet sumensivat. Ne opettivat etsimään merkityksiä, löytämään valon lähteelle. Kiittää hetkistä, jotka opettivat, opastivat. Antoivat.

Kahta asiaa hän toivoo tulevalta, kahta eniten. Että jaksaisi aina hämmästyä, ihmetellä maailmaa. Sen valtavaa kauneutta ja monimuotoisuutta. Elämää. Ja että osaisi olla myrskyn edessä tarpeeksi vahva, mutta lähimmäisen rinnalla tarpeeksi pieni.

Joululintu

Joululintu hopeasiipi
kuurahuntupää

kaitse minuun vähän
sitä lasta joka
kerran olin

© Tupasvilla

Joulurauhaa!

Revontulivedoksia

Tyttö odottaa joulua saapuvaksi. Kasvoilla leikittelee lumisten kiteiden tanssi, viehko valo. Hän on istunut mittaamattoman ajan hankisella istuimella katse ylös luotuna. Katsellut, kun taivaan tulet ovat tanssineet sinimustalla sametilla, luoneet vedoksen toisensa perään monivärisellä siveltimellä. Ollut täynnä ilomieltä. Odotusta. Ja joulu. Se tulee, kun sydän on valmis. Levollinen. Avara. Vastaanottavainen. Kun sen rakosiin hiipii hyppysellinen lapsekkuutta ja suuri annos rauhaa. Mielenrauhaa. Tunnetta, ettei ole kiire. Ei kiire yhtään mihinkään. Ojenna siis kätesi kuten tyttö.

Voi siellä satuhevosella ratsastaa

On unessa kaunis, kaunis maa. Se villiruusuniittyjä kasvattaa. Voi siellä satuhevosella ratsastaa. Ja taikasauvaa kun heilauttaa, kukat kaikki päitään kohottaa. On siellä lampi sininen. Ja lammessa flamingo pitkäsäärinen. Siellä puiden latvukset ylös pilviin kohoaa, tähtiäkin kai öisin tavoittaa. Istuu oksalla pöllövanhus mahtava, sen kuulemma on viisaalta näytettävä. Se pyöreitä lasejaan kohottelee ja suurta kirjaa selailee, itsekseen hymähtelee. Ja kaiken sen, voi nähdä tyttö selästä siivekkään hevosen.

Ihmeelliset pienet harsoenkelit

Taivaalla leikittelevä tuuli, talven ankarakasvoisen puhurin tytär, yksittäistä pilveä edessään kuin kesäleikeistä unohtunutta saippuakuplaa puhaltelee. Talvimaisema on kangas, jonka luonteeltaan ailahtelevainen säiden valtias maalaa joka päivä uudestaan. Sillä kankaalla, sen nietosmättäällä istuksii tyttö. Istuksii kuin lapsi, joka ihmettelee lapaselleen leijuneiden hiutaleiden säännönmukaista täsmällisyyttä ja toivoo, etteivät ne ihmeelliset pienet harsoenkelit sulaisi, kuten ne lämpimässä tekevät. Vastasatanut pakkaslumi. Miten se on untuvaista! Se kinostelee maisemassa. Kaikkein lämpimimpiä linnun höyhenistä ovat kehoa lähimmät, pienet untuvat. Ja maalla. Sillä on paksu untuvatäkki yllä. Sen alla se uinuu ja näkee unta keväästä.

Lumista pyryä on sen viitta, taivaan loimuavia tulia sen katse

Joulu lähestyy harmaissa villahuopikkaissaan, potkuttelee hiljalleen maita ja mantuja kelkallaan eteenpäin. Lumista pyryä on sen viitta, taivaan loimuavia tulia sen katse. Ja silmät kuin hopeaiset ikivanhat, kaiken nähneet tähdet. Sydän hellä, viisas. Lapsenmielinen. Aikojen, matkojen takaa se saapuu. Saapuu kuten ennen. Ja niin nousee jälleennäkemisen riemuisaan tervehdykseen paksun rukkasen peittämä käsi. Ja toinen. Ja jokin kaikessa eläväisessä liikahtaa. Muistojen jouluihin, lapsuuden saunapoluille, tonttujen puurovadeille, lintujen kauralyhteille, valoihin, kultaköynnöksiin, kuusen tuoksuun, rauhaan, rakkauteen matkaavat ihmisten mielet.

Ja tyttö hymyilee. Hymyilee, kuin lepäisi kaikkien joulujen muistojen päällä. Kuin olisi unohtunut siihen. Ja sitten poimisi kasasta kuvia ja hyppäisi niihin sisään. Tuoksuttaisi niitä. Kulkisi niissä. Tunnustelisi niiden pintoja. Kuuntelisi. Hymyilisi.

Ja meri laulaa hiekan uneen

Meri on tuudittanut rannan hiekan uneen. Hyväillyt kevein aalloin kuin pehmein sormin, joilla äiti pyyhkäisee unimielisen lapsensa otsalle valahtaneen hiusnyytin tätä havahduttamatta. Punonut unen lomaan menneen kesän muistoja. Rimppakinttuisten pellavapäiden naurua, nopeita malttamattomia askeleita. Kiljahduksia. Vesipärskeitä. Äkillisestä valosta, lämmöstä hullaantuneita hymykasvoisia ihmisiä rantapyyhkeidensä päällä. Hämyisiä vaaleita öitä, jolloin arasti haparoivat huulet ovat löytäneet rannan suojissa, ihmiskatseilta piilossa omiinsa yhtä ujosti vastaavat.

Nukuksissa olevaa ei tee mieli häiritä. Tyttö kävelee varoen veden ääreen. Ja meri laulaa. Laulaa hänellekin. Laulaa muistoista, jotka kulkevat kuin kesäiset poutapilvet. Etäällä, mutta läsnä.

Karhunvatukka-anturat

Taivas roikkuu raskaana ja harmaana. On marraskuu. Pitkittynyt syksy. Valo vähissä. Tyttö on tullut juuri kotiin. Laskenut laukkunsa lattialle. Ottanut kissan syliin. Istuutunut huokaisten alas. Pehmeät tassut, karhunvatukka-anturat leipovat. Leipovat pois kasvoille valahtaneen väsymyksen varjon. Ja tytön käsi unohtuu silityksiin, pehmeän turkin lempeästi huriseville reiteille. Maailmaan, jossa ei koko ajan pidä ja tarvitse. Maailmaan, jossa tärkeää on lepo ja syöminen. Ja leikki. Leikki.

Toiset syntyvät tähdistä

Toiset syntyvät maahan pudonneista tähdistä. He varttuvat pää pilvissä, unelmat siipinään. Heidän katseensa on jo pienestä ihmistaimesta asti syvä ja sininen yötaivas. Ja tuikkii. He poimivat iloja toisten kasvoilta kuin säteitä, iloitsevat kuin omistaan. Onnelliseen hetkeen he tarvitsevat suuria vähäisiä asioita. Aamuisen kasteen, joka ruohikkoa syleilee. Perhosen lennon. Sudenkorennon viehkon tanssin. Metsäretken, jolla juodaan maitoa, syödään voipaperiin kääritty ruisleipä. Veden puheen. Kuurapuun. Ystävällisen käden olkapäällä.

He uskovat loputtomasti hyvään. Että hyvä voittaa pahan. Armoon. Anteeksiantoon. Jos he kohtaavat pahuuden siemeniä, he surevat niin, että valo heissä haalenee kuin syksyksi muuttuva ilta. Suuresta pahuudesta he särkyvät. Särkyvät kuin lasienkeli kohdatessaan liian kovan maan. Pirstaleiksi.

Ilma on usvamärkiä poskisuudelmia

Laiturilla, kuin itse elämän keinuvilla, kelluvilla perustuksilla seisoo tyttö. Seisoo selkä vastatuuleen. Kaukana takana on harharetkiä laiturin reunamille. Lähelle vedessä tempovia aaltoja, jotka kohoavat vedestä kuin merenneidot, houkuttelevat elämässään eksynyttä iäisyyden tummiin vesiin. Lupaavat helpotusta. Tulevista harharetkistä ei kukaan tiedä. Ne ovat salattuja teitä, voivat alkaa siitä kun aiemmin tuntematon ihmissielu kysyy tienhaarassa opastusta lähimpään apteekkiin. Tai samaiseen tienhaaraan voi päättyä toisen väsyneen taivaltajan retki, yhtyä tytön reitille; puhjeta ystävyyden hellästä kosketuksesta uuteen kukkaan.

Mutta nyt. Tällaisena hetkenä, kun ilma on odotusta ja usvamärkiä poskisuudelmia. Lankkuja, jotka narahtelevat painon alla. Tällaisena hetkenä tytön katse on sitkeää, lyhyestäkin kesästä iloitsevaa vaivaiskoivua tunturin kupeessa. Hän on oppinut kulkemaan keskellä seittilankaa, jolla unelmat ja todellinen vierailevat toisissaan. Kannattelevat. Sen verran, sen verran keinahtelee laituri, että muistuttaa elämän hauraudesta. Ettei ole sen erityisempi kuin kukaan toinen, mutta kuitenkin ihmeellinen. Ja inhimillinen. Että voi tulla niin suuri aalto, niin musta, että putoaa sen voimasta. Tai että voi olla tulematta. Että elämä on juuri tässä hetkessä todellinen.

Unissaan kävelevä vanhus

Olisi uni. Olisi unessa metsä. Huojuva, soiva. Puhuva. Olisi tyttö. Horjuvat hapuilevat askeleet sammaleisella lappeellaan lepäävällä puulla. Mutta ennen kaikkea tyttö. Katse arkana kuin kaiken risteyksessä, jossa nimettömät kyltit tekevät tarkoituksestaan pilaa. Ympärillä rungot kasvavat taivaisiin, tervehtivät pilvipaimenia. Usva kulkee maajalassa vaiteliaana kuin unissaan kävelevä vanhus, valkea pitsimekko laahuksena perässään. Ja yhä tyttö seisoo siinä. Katselee yön pehmeitä hiljalleen hiipuvia muotoja. Poluilla nuokkuvat kissankellot päät unesta raskaina. Nimettömien kylttien alla. Sinisinä. Ja sitten olisi vielä yksi polku. Se, joka tallataan itse. Se, johon pystytetään itse kyltti. Kirjoitetaan: "Minun elämä".

Auringon viimeinen kierros

Mitä myöhemmäksi käy syksyn syleily, sen korkeammalle on kiivettävä, jos mielii tavoitella kasvoilleen auringon kultaista hyväilyä. Tyttö istuu kuin maailman äärilaidalla, kuin viimeistä kertaa. Kuin hyvästelläkseen läheisen, joka lähtee vieraille maille suurella laivalla, jossa on korkeat savupiiput. Kauas. Kaihoisin, viivyttelevin liikkein. Kuin pidätellen väistämätöntä. Kippuraisten mäntyjen oksilla kimaltelevat aamukuuraiset seittilangat. Alhaalla uinuu pysähtynyt, riitteinen vesi. Tyttö istuu siinä, kovalla kalliolla sen kovuutta tuntematta. Äkillinen suru rinnassa värjyy, saa kietomaan kädet polvien ympärille. Kimaltelee punervalla poskinukkamättäällä. On oltava hetki yksin. Katsottava auringon viimeinen kierros. Kuinka se herättelee yöllä huurteen pintaansa saaneet vesiheinät vielä kerran.

Kesänlämpimät kädet

Ilta oli kolea. Niin kolea, että kaupungilla kulki vain yksinäisyyden haamu pitkässä viitassaan ja sekin katse maahan luotuna. Rautatieaseman paljon nähneet seinät torkkuivat puolinukuksissa. Ikkunat kuin silmät, valo niiden takana kelmeää. Tiskin takana istuisi varmasti permanenttitukkainen virkailija, joka monet vuosikymmenet oli käännellyt muovista lautasta asiakkaan ja itsensä välillä. Noukkinut käsissä lämmenneitä hikisiä pennosia, kun yksi jos toinen oli ostanut luukulla toiveitaan. Tyttö värjötteli asemalaiturin mustalla maalla. Vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hengitti huuruisia, vain hetken verran eläviä pilviä ilmoille. Ohi jylisteli tavarajuna monivärisiä kontteja, kuin legopalikoita kyydissään. Sitten kuulutus. Tuttu naisääni. Kaarteessa näkyvät saapuvan junan valot. Läikähdys käy. Tulvahtaa yli. Kuinka asema on ollut niin usein, useiden suruisien kohtaamisten, jäähyväisten paikka. Paikka, jossa junat ovat lähteneet eri suuntiin. Pitkille taipalaille kiskojen kantamina. Mutta tämä ei ole sellainen ilta. Tällaisena iltana, pian tytön syliin puristavat kädet olisivat kesänlämpimät.

Rajaksi kahden maailman väliin

Jää kasvoi yhdessä yössä. Läpikuultavaksi, risahtelevaksi askelpinnaksi. Rajaksi kahden maailman väliin. Sen kannella lepäävät muutamat talven yllättämät punaiset hyhmähedelmät, äitioksaltaan tuulessa pudonneet. Kaikki on valkeaa, valkeaa. Silkkaa valoa tytönkin kasvot. Hän ottaa askeleita sinne minne ei eilen voinut. Tekee uuden varovaisen polun. Tekee, vaikka kengät luistavat liukkaalla pinnalla. Tekee, koska tahtoo palata sitten tutulle polulle. Nähdä toisin sen vierellä kasvavat oksat.

Valo asuu vielä juuttisäkissä

Sinä aamuna ei yö väistynyt, ei päivä noussut. Kipu oli syvää ja tummaa vettä. Se kurotteli vuoteen laitojen yli ahnaina aaltoina. Pieksi ja pelotteli. Tyttö makasi vuoteessa pienenä kuin talvihorrokseen vaipuva, ensiroudan yllättämä siili. Sairaus sitoi tiukoin solmuin tytön sänkypotilaaksi, iloisten päivien varjokuvajaiseksi. Ei pitäisi pelätä, se saa aallot vain kasvamaan. Tärkeintä on hengittää, matkata toisiin aamuihin. Niihin, joissa kulki ilo piennarta pitkin. Tyttö puristaa sylissään huomisen päivän valoa. Valo asuu vielä juuttisäkissä, jonka suu on suljettu nauhoin. Se kuultaa ja elää. Se on. Kädet eivät vielä tottele avauskäskyä, sillä ne kasvavat alati läsnä olevaa kauhun nukkaa. Mutta ehkä kohta. Jonkin ajan päästä. Kun aallot vain tyyntyvät. Ja mieli.

Lumen yllä tähkäpäät

Ensilumen viileät, hentoiset hiutalesormet ovat värittäneet kaiken valkean tuiskutäkin alle. Sisukkaat korret eivät malta vielä laskea tähkäisiä päitään talviuneen. Mutta tyttö; tyttö on intoa, lapsellista ihmetystä täynnä. Hän astelee pitkin poikin kankaalla, tikkaa siihen saappaillaan omia kirjailujaan. Hetken kestäviä helminauhoja. Kuin todisteita olemassaolon voimasta. Ilosta.

Surujen suolaista vettä

Ranta on ihmisten askeleista, kesäisistä riemuhuudoista vaiennut. Se on pukeutunut koleaan tuuleen, joka tanssii tytön kanssa muutoin tyhjällä hiekalla. Sinipunaisten pukukoppien ovet ovat notkollaan. Saranat parkaisevat tuulen kosketuksesta. Tyttö ottaa villiä viimaa kädestä kiinni, tuntee olevansa kuin enemmän elossa voimaa puhkuvan, kahlitsemattoman ystävänsä seurassa. Meren äärellä. Aaltojen ikuisessa kohinassa. Meri on kaipausta, elämää. Surujen suolaista vettä.

Että jokin kukkisi, kukittaisi

Puut ovat lähettäneet lehtensä matkaan. Metsä on syksylläkin erilaisia, erikokoisia maailmoja täysi. Ne risteävät toisissaan jokaisena hetkenä. Tyttö katselee, kun syyssateiden äänellä pinkova puro tarjoaa koskenlaskupaikan keltaisella lehdellä melovalle kovakuoriasperheelle. Hymy kiipeää suupieliin. Hän ajattelee olevansa onnekas. Onnekas pieni ihminen. Metsän vieras. Eikä aikaa ole, kun hän istuu siinä ja katselee; toivoo, että jokin metsästä juurtuisi mukaan sielun mättäille. Kukkisi myös niinä harmaina päivinä, kun metsä kaukana ja paljas. Kukkisi. Kukittaisi.

Tuulineito

Tuulineito on laassut lehdistä pihalle keltaisen keon. Ne kahahtavat syrjään tytön astellessa kohti, tekevät askelille tilaa. Uinumaan käyvä maa ottaa vastaan tytön painon tämän käydessä maate, kantaa kuin kissaemo poikastaan turvaan. Jokin yksittäinen lehti on jäänyt tytön alle, päästää kevyen parkaisun rikki mennessään. Tuulineito hymyilee ja huiskauttaa lehdet peitteeksi tytön päälle. Sitten se istahtaa lehdettömän tammen oksalle ja aloittaa tarinan sinisulkaisesta yölinnusta, joka laulaa joka yö taivaalle hopeaisten tähtien vyön. Kuun, jonka kasvoja asuttaa kaukainen valo.

Kesän laahus

Sade on hopeaista pisaraköyttä, joka huuhtoo kasvojen, mielen maata. Se kohisee metsän reunassa kuin kesän laahus. Pilvipaimen kutsuu tyttöä, tytön katse sinua. Lähtisitkö? Koettaisitko pyydystää kielesi kärjellä pisaroiden laulun? Ja soida. Soida.

Ne laulavat

Pilvi on laskeutunut suutelemaan maata. Sen kosteat langat kieppuvat hennossa tuulessa kuin käsivarret, jotka ovat olleet liian pitkään yksin. Usvaisella kankaalla, hattaraisen täkin alla on tyttö. Valvoo suurin silmin, kun mielensä tekee matkaa muistojen poluille. Oksalla keinuvat mökit. Toinen ilolle, toinen surulle. Polkunsa varjopaikoista tyttö poimii käteensä surusiipisiä lintuja, lähettää tummaan mökkiin. Ja aurinkoniityiltä tyttö kerää käsivarrelleen kultasiipisiä lintuja, lähettää toiseen mökkiin. Ja kun linnut on poimittu, yksitellen jokaista silitelty; ne muuttavat mökkeihinsä. Laulavat. Murheetkin.

Untuvaa on tytön käsi

Yö on saatellut päivän nukkumaan.  Kuuset kuiskivat vielä hiljaa naavapartojensa takaa menneen päivän tarinaa. Mustikat tuikkivat kuun kalpeiden kasvojen hohteessa sinisenä patjana. Ja sinisellä patjalla, tähtikankaan alla valvovat yötä tyttö ja kauris. Kauris on painanut päänsä, arkailevan katseensa tytön polvelle. Ja untuvaa, untuvaa on tytön käsi, joka hellästi silittää herkästi vauhkoontuvan eläimen kaunista päätä.

Kääpäpoikueen koti

Korpimetsä huojuu. Saniaiset soittavat haikeaa sävelmää. Jokainen puu, pensas, kasvi on lähettämässä maailmalle lapsensa, pienet siemennyytit. Maan ja ikävän tuoksu tulvii poluilla. Tyttö on painanut aikaa sitten uuvahtaneelle, harmaantuneelle puunrungolle päänsä. Lappeellaan lepäävä puuvanhus on sammalen, jäkälän, kääpäpoikueen koti. Matkaajan jalan, pään pielus. Se on kohta, jossa kukaan ei itsesi lisäksi kysy sinulta mitään. Se on kohta, jossa riittää, että on. Ja niin on hyvä. Hyvä.

Kohisevat vaatteet Helsingin

Helsinki. Syksyinen Helsinki on sateesta märkiä mukulakivikatuja ja hetkeksi syntyneitä nopeajuoksuisia puroja. Kaiken kuivaavaa auringon sädeluutaa. Kauniita rakennuksia. Mereltä piiskovaa tuulta. Raitiovaunun kolinaa, tyhjiä katseita sen ikkunoiden takana. Vilkkaasti puhuvia ihmisiä ruuhkaisissa, astioita kilisevissä kahviloissa, katujen kulmissa. Halauksia rautatieaseman tunkkaisessa ilmassa jälleennäkemisen suloisella hetkellä, viipyileviä halauksia hyvästiksi; kyyneleitä. Hymyileviä turisteja kamerat kaulassaan. Turisteja, jotka elehtivät innostuksesta sellaisten maamerkkien äärellä, joita paikallinen ei enää näe, katso. Katusoittajia, jotka keräävät ympärilleen yleisöä; kolikoita kippoon. Tyttö on ihan hiljaa, kuulee, miten kaikki on koko ajan liikkeessä, kohisee. Ihmisten vaatteetkin. Ne koskettavat toisiaan, osa varoen ja anteeksipyydellen, moni töykeästi kyynärpäiden voimin eteenpäin kiirehtien. Ja jostain kantautuu vanhan virtsan löyhkä. Yksinäisyyden, orpouden vire.

Se suree, joka jää katsomaan jälkeen

Syksy kertoo kun on aika mennä. Se nostaa muuttolinnut siivilleen harmaiden peltojen yllä. Pellon reunassa istuu tyttö, värisee. Haikea katse seuraa lintujen piirtoja taivaan ääressä. Ehkeivät linnut, muuttajat, sure. Sureva on se, joka jää odottamaan ja katsomaan jälkeen. Maa vaikeroi. Ja tyttö toivoisi, että voisi kasvattaa itsekin siivet. Liittyä kurkien muodostelmaan. Lähteä. Ja palata. Palata, kun on aika.

Unet niin keveät

 

Sammaleelle pystytetty teltta on pehmeä huone, jonka seinillä ja katossa leikittelevät puiden pitkät varjot. Kun on aivan hiljaa, voi kuulla korkealla lentävän hanhiparven siipien viuhunan. Pörriäisen, joka laskeutuu kankaan poimuun; laskostaa siipensä. Unet; sellaisessa teltassa unet ovat vihreitä ja keveitä. Tuoksuvat läheiseltä suolta ja osin maatuneilta pitkospuilta. Kuin olisi sylissä ja silti kulkisi eteenpäin. Eikä askel painaisi mitään, mitään.

Puupaimenet

On ilta. Hämärtää. Männikön katveessa istuu tyttö, istuu kivellä avojaloin. Hän on seurannut kivien kulkemaa polkua, tullut hauraiden unien läpi katsomaan kuvajaistaan metsälammen peilistä. Tullut ymmärtämään kuka on, kuka tahtoo olla. Viisaita ovat puut, metsän paimenet. Ne opettavat pysähtymään hiljaiselle purolle, kuuntelemaan mitä sydän kaipaa. Puhuvat ihmislapsen sopivan pieneksi. Opettavat etsimään paikan, johon ulottaa juurensa, laskea päänsä. 

Sänkitukkapelto

 



Pellon tukka on ajettu kellanruskealle sängelle. Maan tuoksussa on syksyn sateita ja lähenevän talven purevuutta. Tuuli on voimainsa tunnossa. Se heittää hevosen neulasenkarheaa harjaa ja on viedä tytöltä myssyn. Tyttö nauraa ja pujottaa sormensa hevosen harjan lomiin. Ilo asuttaa askeleita. Ilo asuttaa askeleita, kun osaa iloita pienestä ja hämmästyä aina uudelleen. Et voi tietää miltä tuntuvat kuivuneet korret käsiesi pehmeää ihoa vasten, jos et mene lähelle; tunnustele. Ihmettele. Monesta ihmetyksestä syntyy värikäs muistojen lampi. Lampi, jonka äärelle haluaa palata aina ja aina.

Kuin koivut kukkisivat

Tytön katse on tummavetinen kaivo. Kyynelvettä niin paljon, niin syvästi; ettei katse yllä pohjakiviin. Ja päivä. Miten se on, harmaudessaankin liian kirkas raskaalle mielelle. Jaloille, jotka ovat kadottaneet voimansa tarpomiseen ja uppoavat suon petollisiin silmäkkeisiin. On kuin kaikki väri maisemasta olisi kadonnut, pyyhitty pois nokisella siveltimellä. Aika astelee hitaasti, kun sen kulkua tarkastelee mielen kaltereiden takaa. Kalterit katoavat vasta hämärän hetkellä. Ilta on toivon synonyymi, merkki yhden päivän taittumisesta. Toivo.

Ja viimein, aina lohdullinen ilta peittelee päivän nukkumaan. Taustalla helisevät jo uniset liljat. Paina pääsi varvikkovuoteeseen. Kerro puuvanhukselle tuskasi määrä. Lepää sen keinuvalla oksalla. Anna kaarnan koskettaa kosteaa poskesi nukkaa. Kastele silmiesi vesillä arkki toisensa jälkeen. Kirjoita painavat sanat, kipu pois. Puhalla arkit kieppuvan tuulen matkaan. Uneksu. Ja uskalla avata katseesi uuteen aamuun. Se on odottanut sinua. Katso. Kauneus on ollut koko ajan tässä. Ja kun hymyilet, on kuin koivut kukkisivat ensimmäistä kevättä. Kukkisivat keskellä talvea. Hymyile.

Viluinen aalto

On syksy. Taivaalla matelee yksinäinen pilvi. Venho kulkee viluisen aallon kantamana. Tyttö tietää, että matka on tehtävä. Olipa se kuinka kivulloinen tahansa. Kylmä vesi pärskyttää poskille puolukan punaisen sävyn. Silmien takana kirveltää, kun tyttö kääntää katseensa jälkeensä. Vedessä on väsynyt uoma eilisen elämän toiveita. Särkynyt rakkaus. Miten se painaa kapeita hartioita! Orpoontuva sydän ei tahtoisi lähteä. Sen seinämiin on hivuttautunut pelko; vieläkö sitä joskus asuttaa joku, joka saa sen niittyjen villit heinät heilimöimään?

Taivaan alla

Tyttö on vetänyt ylleen nurmennukkapeiton. Silmät ovat kaksi avonaista sinivetistä kaivoa; ottavat vastaan taivaan vedet pisaran kerrallaan; mitään näkemättä, mitään juuri nyt surematta. Sade on lempeä ja pilvi viistää niin maata, että kirkkaan helmen matka kalpeaan poskeen on vain aavistuksen lyhyt tovi. On kuin jokin vain kevyesti hipaisisi, silittäisi tulevienkin murheiden varjon kasvoilta pois. Syksyn harmaiksi maalaamat koiranputket kohottavat päätään, katsettaan. Ovat nekin hetken, tytön kanssa, tulevan talven pelkoa vailla.

Tilly

Hän on Tilly. Hän istuu auringonkukkamekossaan, käsivarret paljaina. Istuu siinä, vaikka syksyinen viima jo nurkan takana huhuaa. Varpaat koskettavat lattiaa vain juuri ja juuri. Kasvoilla on aavistus arkailevaa pilveä ja ujoa sateen kastamaa kukkaa. Sormet ovat avautuvia terälehtiä. Silmien pohjissa väikkyvät silti auringon maahan asti ulottuvat säteet. Kun tyttö sulkee silmänsä; on kuin lehti putoaisi. Olalla kävisi äkillinen suru.

Tervetuloa Tillyn niitylle.