Kuin tuuli istuisi vaiti oksistoissa

Kun läheinen, läheinen jota on sydänalassaan kantanut ja muistoissa kuljettanut, nukkuu pois; on kuin aikaa ei äkisti olisi. Kuin aurinko olisi laskenut ainoan luomensa kiinni. Kuin tuuli istuisi vaiti oksistoissa. Ja kuin linnut, kuin linnut eivät tietäisi millainen laulu hetkeen sopisi ja olisivat siksi nekin hiljaa. Ja kuin itse näkisi maailman, sen värikkäimmätkin pinnat suruharson läpi, harmaana. Harmaana.

Tyttö on saattamassa lähtijää viimeiselle matkalleen. Virta kuohuu ja kohisee. Sen pärskeet sekoittuvat kyyneleiden suolaiseen veteen, joka värjää posket punaiseen ruskaan. Vene on kevyt. Ja matkaajansa vieläkin keveämpi, valkosulkainen kyyhky uusine siipineen. Vailla tuskaa, vailla murhetta. Kivutonna. Vain kevyt tuuppaus veneen perään ja matkansa alkaa kohti kirkkaana siintävää taivaanrantaa. Suru kietoo tytön sisäänsä, puristaa jäseniä, pakottaa. Pakottaa.

Valo kulkee kankailla

Linnun untuvaa, linnun untuvaa ja enkelin siipivälkettä on kevättalvinen lumi. Auringon pitkät sormet kutittelevat jo kinostunutta maisemaa, pehmeitä nietoskumpareita. Valo kulkee kankailla, pysähtyy hetkeksi puiden korkeisiin latvustoihin. Tyttö lepää siivellisessä lumikiepissään silmät kiinni tunteakseen kirkkauden, joka kulkee kasvojen yli. Neiti kevät sydämessä raottaa hetkeksi luomiaan, mutta vaipuu sitten vielä unen salaisille poluille. Vielä ei ole aika. Ei ihan vielä.

Pihkapuut, tuohinen iho

Onko mikään lämpö suloisempaa, kuin elävän tulen luoma hehku? Hehku, joka hitaasti kulkee ulkoilman viilentämässä ruumiissa tasaisen pehmeästi etenevän aallon lailla. Ulottuen kaikkialle. Kaikkialle. Kaakeliuunin pesässä tanssivat liekit valaisevat tytön kasvot vaalean oranssiin hehkuun, rusottavat poskipäitä. Pihkaiset havupuut napsahtelevat ja rätisevät. Koivuhalkoja verhoava tuohinen iho kipristelee lämmöstä, ennen kuin antautuu liekkien syleilyyn ääntäkään päästämättä. Levollisuus laskeutuu kuin verkkaan satava lumi, kinostuu tytön ylle villavaksi peitoksi.

Siniset linnut aamuvalkealla taivaalla

 

Tässä on paikka, jossa levätä. Levätä vanhemman käsivarsilla. Tulla kuulluksi. Ymmärretyksi. Kuin itse ajan ja äitimaan syleilyssä kerätä voimansa. Vahvana pamppailee kaarnaisten ihopoimujen alla viisas, paljon nähnyt sydän. Vahvana. Tuttuna. Tyttö kuljettaa kättään, sormiaan oksareittejä pitkin. Tervehtii. Tervehtii, kuin tervehditään jotakuta, jota nähdään aivan liian harvoin ja jota kohti kaipaavat ajatukset kulkevat, kuin siniset linnut aamuvalkealla taivaalla.