Ilta on lasilla vaeltavia pisaroita ja hämärän pehmeää peitettä. Varjot tarttuvat toisiaan kädestä, yhtyvät. Ja valo, vähäinenkin on riittävän kirkas avaamaan mielen. Varoen. Satuttamatta. Paljaita, sielunpaljaita meidän tulee olla, jotta meihin istutettu siemen itäisi. Kukkisi. Ja jotta sen seuraan jonakin sateisen päivän iltana voisi liittyä toinen, kumartua kohti. Ihan liki.
