Jokainen kevät on yhtä aikaa sama ja eri. Sitä kuvittelee tietävänsä mitä on luvassa. Kuvittelee tietävänsä miten sydän paisuu ensimmäisinä kirkkaina iltoina, kun aurinko viivyttelee horisontissa ennen yöpuulle käymistä. Kuvittelee tietävänsä miltä kuulostaa yli pään lentävien joutsenten paluusoitto. Kuvittelee tietävänsä miten maa tuoksuu, kun ensimmäiset arat vihreät nostavat mullasta päitään viimeisiä pakkasöitä pelkäämättä. Se, mihin ihmisen muisti kantaa, on kuitenkin vain kuin talven pitkä varjo kevään kynnyksellä oikean kokemuksen rinnalla. Harmaasävyinen vintille unohtunut valokuva.
Ilta on viileä. Sen valo kulkee kasvojen yli, kuin rakastaan hipaiseva käsi pitkän eron jälkeen. Se kerää kämmenelleen kyyneleet, joita et ilomielissäsi edes huomannut vuodattaneesi. Ja metsässä, uudessa uomassaan poukkoaa vesi kiveltä toiselle. Muuta tarkoitusta sillä ei ole, kuin tehdä matkaa. Riemuiten. Sulje silmäsi, kevään lapsi. Pue kasvoillesi hymy. Tätä sinä olet odottanut.
