Villihanhia ovat sanat

Tyttö kuuntelee. Joku lausuu sanoja perätysten. Sanat kulkevat väkijoukossa. Kuin lasso. Nappaavat ihmisiä mukaan. Vievät matkalle. Lausujan puhe on syksyisten värinsä kadottavien lehtien unista puhetta. Tuulen heijaamia tyhjiä keinuja koulujen pihoilla. Märän maan tuoksua. Varpaita, jotka säikähtävät eteisessä äkillistä kylmää. Vetäytyvät nuppuun. Hellalla kiehuu viinimarjamehua. Sen tuoksu leijailee ikkunasta ulos. Joku ojentaa tytölle yhden lasillisen lapsuutta.

Lausuja päättää puheensa. Tyttö avaa silmät. Näkee. Näkee kaiken kauniimmin. Ja hänen sanansa, hänen omat sanansa ovat parvi ilmaan lehahtavia villihanhia. Ilmaan noustaan ne kulkevat kukin yksin. Istahtavat aina joskus, aina jonkun olalle. Ja äkisti se joku osaa pukea maailmaansa kauniimmat värit.

Viileys tulee kuin vaate

Tuuli on istahtanut keloutuneelle käkkyräoksalle. Heiluttelee jalkojaan. Lämmin ilma kieppuu sen keveistä potkuista. Saunan pesässä rätisevät kultaiset liekit. Puhaltavat siniselle taivaalle pilviä. Kuin saippuakuplia. Jatkuvana jonona. Sauna kutsuu tuoksullaan kylpijää.

Löyly, vaikka lempeäkin, saa tytön painamaan päänsä alas. Kostea iho hehkuu punakkana. Kasvoja kehystävät märät, tummat hiuskiehkurat. Saunan jälkeen tyttö kietoo vartensa karheaan, vanhaan pyyhkeeseen. Sen värit on aurinko aikaa sitten haalistanut. Virkatuissa reunapitseissä on palanen mummon muistoa, uurteisia käsiä. Tyttö huokaisee. Kesäillan ihana viileys tulee iholle, kuin silkkinen vaate.