maanantai 3. marraskuuta 2014

Kiteitä otsallaan


Maa on riitteinen siellä, minne auringon käsi ei ole yltänyt. Askelten alla narskahtaa. Vaaleaksi vanhennut heinikko on antanut periksi. Huurtuneen sammalpeiton päällä liikkumaton kovakuoriainen kantaa kiteitä otsallaan. Kimaltavaa talven kruunua. On niin hiljaista, että aivastuskin olisi mahtavan myrskyn ääni. Tyttö vetää myssyä tiukemmin korville. Tänään ei suru löydä sisään.