Nupun aika

Tyttö on kääntänyt kasvonsa aurinkoon. Seisahtunut. Paikoillaan lämmön tuntee parhaiten. Se hellii mieltä. Se hellii sydämen talven kylmällä pimeällä taipaleella erakoitumaan päässeitä huoneita. Huoneita, joita asuttaa vielä tomu ja ummehtuneiden tapettien lemu. Valon ikävä. Valon ikävä. Ja nyt valo on täällä, kulkee paljasta posken nukkaa, jättää sen mennessään punaisille nupuille. Odottamaan hetkeä, jolloin lämpö ei ole vain ohikiitäviä askeleita. Odottamaan hetkeä, jolloin se on kaikkialla. Herättää poskien nuput kukkaan. Ennen kukkimista on kuitenkin nupun aika. Nupun hetki. Usein me katsomme nuppua vain odottaen. Huomaamatta. Huomaamatta, miten se itsessään on jo kauneutta, ihmettä täynnä. Sellaisenaan.

Vedenalaisten sellojen soitto

Vesi on kuin hidas keinu. Tai ehkä sittenkin kehto. Kehto, jota tuulen käsi liekuttaa. Lempeästi. Lempeästi siirtyy veden liike kuin unimailla pinnalla kelluvaan. Tyttö on märkää kiharatukkaa ja taivaalla ajelevia utupilviä. Keveä. Ei, ei keveä vaan painoton. Hän sulkee silmänsä kuullakseen pienten aaltojen kuiskinan. Kepeitä, kepeitä puhuvat useimmat. Toiset tulevat hyvin kaukaa. Ovat nähneet valaiden sinisten selkien särkevän veden kalvon auringon laskiessa. Ja vajoavan narskahdellen takaisin valtakuntaansa. Sellaisten aaltojen laulu on vedenalaisten sellojen syvää sinistä soittoa. Sellaisten aaltojen laulua ei unohda, se jää sydämeen meren kaipuuksi. Ikuisesti.