Ja meri laulaa hiekan uneen

Meri on tuudittanut rannan hiekan uneen. Hyväillyt kevein aalloin kuin pehmein sormin, joilla äiti pyyhkäisee unimielisen lapsensa otsalle valahtaneen hiusnyytin tätä havahduttamatta. Punonut unen lomaan menneen kesän muistoja. Rimppakinttuisten pellavapäiden naurua, nopeita malttamattomia askeleita. Kiljahduksia. Vesipärskeitä. Äkillisestä valosta, lämmöstä hullaantuneita hymykasvoisia ihmisiä rantapyyhkeidensä päällä. Hämyisiä vaaleita öitä, jolloin arasti haparoivat huulet ovat löytäneet rannan suojissa, ihmiskatseilta piilossa omiinsa yhtä ujosti vastaavat.

Nukuksissa olevaa ei tee mieli häiritä. Tyttö kävelee varoen veden ääreen. Ja meri laulaa. Laulaa hänellekin. Laulaa muistoista, jotka kulkevat kuin kesäiset poutapilvet. Etäällä, mutta läsnä.

Karhunvatukka-anturat

Taivas roikkuu raskaana ja harmaana. On marraskuu. Pitkittynyt syksy. Valo vähissä. Tyttö on tullut juuri kotiin. Laskenut laukkunsa lattialle. Ottanut kissan syliin. Istuutunut huokaisten alas. Pehmeät tassut, karhunvatukka-anturat leipovat. Leipovat pois kasvoille valahtaneen väsymyksen varjon. Ja tytön käsi unohtuu silityksiin, pehmeän turkin lempeästi huriseville reiteille. Maailmaan, jossa ei koko ajan pidä ja tarvitse. Maailmaan, jossa tärkeää on lepo ja syöminen. Ja leikki. Leikki.

Toiset syntyvät tähdistä

Toiset syntyvät maahan pudonneista tähdistä. He varttuvat pää pilvissä, unelmat siipinään. Heidän katseensa on jo pienestä ihmistaimesta asti syvä ja sininen yötaivas. Ja tuikkii. He poimivat iloja toisten kasvoilta kuin säteitä, iloitsevat kuin omistaan. Onnelliseen hetkeen he tarvitsevat suuria vähäisiä asioita. Aamuisen kasteen, joka ruohikkoa syleilee. Perhosen lennon. Sudenkorennon viehkon tanssin. Metsäretken, jolla juodaan maitoa, syödään voipaperiin kääritty ruisleipä. Veden puheen. Kuurapuun. Ystävällisen käden olkapäällä.

He uskovat loputtomasti hyvään. Että hyvä voittaa pahan. Armoon. Anteeksiantoon. Jos he kohtaavat pahuuden siemeniä, he surevat niin, että valo heissä haalenee kuin syksyksi muuttuva ilta. Suuresta pahuudesta he särkyvät. Särkyvät kuin lasienkeli kohdatessaan liian kovan maan. Pirstaleiksi.

Ilma on usvamärkiä poskisuudelmia

Laiturilla, kuin itse elämän keinuvilla, kelluvilla perustuksilla seisoo tyttö. Seisoo selkä vastatuuleen. Kaukana takana on harharetkiä laiturin reunamille. Lähelle vedessä tempovia aaltoja, jotka kohoavat vedestä kuin merenneidot, houkuttelevat elämässään eksynyttä iäisyyden tummiin vesiin. Lupaavat helpotusta. Tulevista harharetkistä ei kukaan tiedä. Ne ovat salattuja teitä, voivat alkaa siitä kun aiemmin tuntematon ihmissielu kysyy tienhaarassa opastusta lähimpään apteekkiin. Tai samaiseen tienhaaraan voi päättyä toisen väsyneen taivaltajan retki, yhtyä tytön reitille; puhjeta ystävyyden hellästä kosketuksesta uuteen kukkaan.

Mutta nyt. Tällaisena hetkenä, kun ilma on odotusta ja usvamärkiä poskisuudelmia. Lankkuja, jotka narahtelevat painon alla. Tällaisena hetkenä tytön katse on sitkeää, lyhyestäkin kesästä iloitsevaa vaivaiskoivua tunturin kupeessa. Hän on oppinut kulkemaan keskellä seittilankaa, jolla unelmat ja todellinen vierailevat toisissaan. Kannattelevat. Sen verran, sen verran keinahtelee laituri, että muistuttaa elämän hauraudesta. Ettei ole sen erityisempi kuin kukaan toinen, mutta kuitenkin ihmeellinen. Ja inhimillinen. Että voi tulla niin suuri aalto, niin musta, että putoaa sen voimasta. Tai että voi olla tulematta. Että elämä on juuri tässä hetkessä todellinen.

Unissaan kävelevä vanhus

Olisi uni. Olisi unessa metsä. Huojuva, soiva. Puhuva. Olisi tyttö. Horjuvat hapuilevat askeleet sammaleisella lappeellaan lepäävällä puulla. Mutta ennen kaikkea tyttö. Katse arkana kuin kaiken risteyksessä, jossa nimettömät kyltit tekevät tarkoituksestaan pilaa. Ympärillä rungot kasvavat taivaisiin, tervehtivät pilvipaimenia. Usva kulkee maajalassa vaiteliaana kuin unissaan kävelevä vanhus, valkea pitsimekko laahuksena perässään. Ja yhä tyttö seisoo siinä. Katselee yön pehmeitä hiljalleen hiipuvia muotoja. Poluilla nuokkuvat kissankellot päät unesta raskaina. Nimettömien kylttien alla. Sinisinä. Ja sitten olisi vielä yksi polku. Se, joka tallataan itse. Se, johon pystytetään itse kyltti. Kirjoitetaan: "Minun elämä".

Auringon viimeinen kierros

Mitä myöhemmäksi käy syksyn syleily, sen korkeammalle on kiivettävä, jos mielii tavoitella kasvoilleen auringon kultaista hyväilyä. Tyttö istuu kuin maailman äärilaidalla, kuin viimeistä kertaa. Kuin hyvästelläkseen läheisen, joka lähtee vieraille maille suurella laivalla, jossa on korkeat savupiiput. Kauas. Kaihoisin, viivyttelevin liikkein. Kuin pidätellen väistämätöntä. Kippuraisten mäntyjen oksilla kimaltelevat aamukuuraiset seittilangat. Alhaalla uinuu pysähtynyt, riitteinen vesi. Tyttö istuu siinä, kovalla kalliolla sen kovuutta tuntematta. Äkillinen suru rinnassa värjyy, saa kietomaan kädet polvien ympärille. Kimaltelee punervalla poskinukkamättäällä. On oltava hetki yksin. Katsottava auringon viimeinen kierros. Kuinka se herättelee yöllä huurteen pintaansa saaneet vesiheinät vielä kerran.

Kesänlämpimät kädet

Ilta oli kolea. Niin kolea, että kaupungilla kulki vain yksinäisyyden haamu pitkässä viitassaan ja sekin katse maahan luotuna. Rautatieaseman paljon nähneet seinät torkkuivat puolinukuksissa. Ikkunat kuin silmät, valo niiden takana kelmeää. Tiskin takana istuisi varmasti permanenttitukkainen virkailija, joka monet vuosikymmenet oli käännellyt muovista lautasta asiakkaan ja itsensä välillä. Noukkinut käsissä lämmenneitä hikisiä pennosia, kun yksi jos toinen oli ostanut luukulla toiveitaan. Tyttö värjötteli asemalaiturin mustalla maalla. Vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hengitti huuruisia, vain hetken verran eläviä pilviä ilmoille. Ohi jylisteli tavarajuna monivärisiä kontteja, kuin legopalikoita kyydissään. Sitten kuulutus. Tuttu naisääni. Kaarteessa näkyvät saapuvan junan valot. Läikähdys käy. Tulvahtaa yli. Kuinka asema on ollut niin usein, useiden suruisien kohtaamisten, jäähyväisten paikka. Paikka, jossa junat ovat lähteneet eri suuntiin. Pitkille taipalaille kiskojen kantamina. Mutta tämä ei ole sellainen ilta. Tällaisena iltana, pian tytön syliin puristavat kädet olisivat kesänlämpimät.

Rajaksi kahden maailman väliin

Jää kasvoi yhdessä yössä. Läpikuultavaksi, risahtelevaksi askelpinnaksi. Rajaksi kahden maailman väliin. Sen kannella lepäävät muutamat talven yllättämät punaiset hyhmähedelmät, äitioksaltaan tuulessa pudonneet. Kaikki on valkeaa, valkeaa. Silkkaa valoa tytönkin kasvot. Hän ottaa askeleita sinne minne ei eilen voinut. Tekee uuden varovaisen polun. Tekee, vaikka kengät luistavat liukkaalla pinnalla. Tekee, koska tahtoo palata sitten tutulle polulle. Nähdä toisin sen vierellä kasvavat oksat.

Valo asuu vielä juuttisäkissä

Sinä aamuna ei yö väistynyt, ei päivä noussut. Kipu oli syvää ja tummaa vettä. Se kurotteli vuoteen laitojen yli ahnaina aaltoina. Pieksi ja pelotteli. Tyttö makasi vuoteessa pienenä kuin talvihorrokseen vaipuva, ensiroudan yllättämä siili. Sairaus sitoi tiukoin solmuin tytön sänkypotilaaksi, iloisten päivien varjokuvajaiseksi. Ei pitäisi pelätä, se saa aallot vain kasvamaan. Tärkeintä on hengittää, matkata toisiin aamuihin. Niihin, joissa kulki ilo piennarta pitkin. Tyttö puristaa sylissään huomisen päivän valoa. Valo asuu vielä juuttisäkissä, jonka suu on suljettu nauhoin. Se kuultaa ja elää. Se on. Kädet eivät vielä tottele avauskäskyä, sillä ne kasvavat alati läsnä olevaa kauhun nukkaa. Mutta ehkä kohta. Jonkin ajan päästä. Kun aallot vain tyyntyvät. Ja mieli.