lauantai 10. marraskuuta 2012

Kesänlämpimät kädet


Ilta oli kolea. Niin kolea, että kaupungilla kulki vain yksinäisyyden haamu pitkässä viitassaan ja sekin katse maahan luotuna. Rautatieaseman paljon nähneet seinät torkkuivat puolinukuksissa. Ikkunat kuin silmät, valo niiden takana kelmeää. Tiskin takana istuisi varmasti permanenttitukkainen virkailija, joka monet vuosikymmenet oli käännellyt muovista lautasta asiakkaan ja itsensä välillä. Noukkinut käsissä lämmenneitä hikisiä pennosia, kun yksi jos toinen oli ostanut luukulla toiveitaan. Tyttö värjötteli asemalaiturin mustalla maalla. Vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hengitti huuruisia, vain hetken verran eläviä pilviä ilmoille. Ohi jylisteli tavarajuna monivärisiä kontteja, kuin legopalikoita kyydissään. Sitten kuulutus. Tuttu naisääni. Kaarteessa näkyvät saapuvan junan valot. Läikähdys käy. Tulvahtaa yli. Kuinka asema on ollut niin usein, useiden suruisien kohtaamisten, jäähyväisten paikka. Paikka, jossa junat ovat lähteneet eri suuntiin. Pitkille taipalaille kiskojen kantamina. Mutta tämä ei ole sellainen ilta. Tällaisena iltana, pian tytön syliin puristavat kädet olisivat kesänlämpimät.

2 kommenttia:

  1. Tämäkin asema on hyvin tuttu ja muistoja siitäkin.
    Tyttö värjöttelee ja odottaa junaa hyvin haikeisaan. Minne matka? tyttö vain tietää määränpään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, vain lukijan mielikuvitus lienee rajana siinä miten ajattelee hetken etenevän.

      Poista

Kaunis kiitos vierailustasi niitylläni. Istuta tänne myös oma kukkasi.