Joulupuu

Kuusessa loistavat valot. Kuin tähdet ne ovat laskeutuneet vihreään oksistoon. Jos niitä katselee silmät sirrissä, huomaa niiden kulkevan tähdenlentoina omiin silmiin. Kokeile vaikka! Luulen, että se on oikeastaan salaisuus, mutta en malta olla kertomatta sitä. En tänään. En tänään, kun kuusi tuoksuu niin ja minä matkaan lapsuusjouluihin unissani.  Kuusi, joulupuuni. Se on tuonut oksillaan pienen metsän tänne ihmisten majaan. Kunpa aina voisin pitää sen luonani. Oman metsän. Tuoksun, johon niin olen mieltynyt.

Pimeä nuolee talon nurkkia

Pimeä on kaikkialla. Se nuolee talon nurkkia etsien sisäänpääsyä, väylää. Jos ei muuta löydä, kulkeutuu rapasaappaissasi eteiseen ja tiivistyy katon rajaan tummaksi pilveksi. Pilveksi, jonka pisarat ovat raskaat ja valuvat. Ihoon asti ulottuu niiden kalsea märkä noro. Ne painavat hartiat lysyyn, ryhdin kumaraan. Viikoista puuttuvat päivät, on vain loputon pimeä, märkä yö. Katulamppujen valo puhkoo ulkona himmeitä keiloja asfalttiin. Kauas ei kanna niiden valo, vaan laihoina tähtinä toimivat tähdettömässä illassa. Pihapuun alla juoksee jänis, sillä on jo talvitakki. Suojaväri, vaan suojaton on parka sen kanssa tässä värittömässä maassa. Tulisipa lumi. Ja valo sen myötä maailmaan, mielen kellariin asti, ajattelee tyttö vuoteen lämpimässä.

Notkahtavat korret

Syksyisin ilma on siivilleen nousseita lehtiä ja märän sammaleen maan povesta kumpuavaa tuoksua. Kuolevan maiseman viimeisiä henkäyksiä. Kolea taivas on valkoisen ja harmaan sävyjä, pilvet painautuneet toisiinsa kiinni. Palelevat. Nekin. Tyttö on unohtanut sormikkaat kotiin. Ajatellut, ettei vielä tarvitsisi niitä. Ajatellut loppukesän laahaavan vielä metsässä. Lämmittävän. Mutta ei. Ei tarvita, kuin yksi pakkasyö. Yksi pakkasyö ja kuivuneet korret notkahtavat polvilleen auringon viimeisen lämmittävän säteen alla.

Autereinen kesäaamu

Tyttö seisoo kivetyllä hautojen välissä risteilevällä kujalla. Kaikki on kovin hiljaista. Pilvetkin pysähtyneet taivaalle. Ihmiset kaukaa menneeltä ajalta lepäävät ikiunessa maan povessa. Tulee liikuttua hiljaa. Kuin pelkäisi, että ihmiset heräävät unestaan. Tulevat häirityiksi. Sitten jokin särkyy. Tyttö huomaa viettelevästi, niukkaan asuun pukeutuneen naisen. Nainen nojaa suurta hautaa reunastavaan kaiteeseen ja poseeraa kädet lanteilla. Muutaman metrin päässä räpsii nahkatakkinen mies kuvia. Kamera napsuu, kuin sarjatuliase. Tyttö kääntyy pois, tihentää askeleitaan. Taustalla kohoavat korkealle tummat koristeelliset tornit. Ne näyttävät koskettavan itse taivasta, sineä. Tyttö astuu sisälle kirkon hämärään. Istuu puiselle penkille. Urkumusiikki soi hiljaa. Liikuttaa. Kuljettaa hetkeen; tyyneen kuin autereinen kesäaamu.

Villihanhia ovat sanat

Tyttö kuuntelee. Joku lausuu sanoja perätysten. Sanat kulkevat väkijoukossa. Kuin lasso. Nappaavat ihmisiä mukaan. Vievät matkalle. Lausujan puhe on syksyisten värinsä kadottavien lehtien unista puhetta. Tuulen heijaamia tyhjiä keinuja koulujen pihoilla. Märän maan tuoksua. Varpaita, jotka säikähtävät eteisessä äkillistä kylmää. Vetäytyvät nuppuun. Hellalla kiehuu viinimarjamehua. Sen tuoksu leijailee ikkunasta ulos. Joku ojentaa tytölle yhden lasillisen lapsuutta.

Lausuja päättää puheensa. Tyttö avaa silmät. Näkee. Näkee kaiken kauniimmin. Ja hänen sanansa, hänen omat sanansa ovat parvi ilmaan lehahtavia villihanhia. Ilmaan noustaan ne kulkevat kukin yksin. Istahtavat aina joskus, aina jonkun olalle. Ja äkisti se joku osaa pukea maailmaansa kauniimmat värit.

Viileys tulee kuin vaate

Tuuli on istahtanut keloutuneelle käkkyräoksalle. Heiluttelee jalkojaan. Lämmin ilma kieppuu sen keveistä potkuista. Saunan pesässä rätisevät kultaiset liekit. Puhaltavat siniselle taivaalle pilviä. Kuin saippuakuplia. Jatkuvana jonona. Sauna kutsuu tuoksullaan kylpijää.

Löyly, vaikka lempeäkin, saa tytön painamaan päänsä alas. Kostea iho hehkuu punakkana. Kasvoja kehystävät märät, tummat hiuskiehkurat. Saunan jälkeen tyttö kietoo vartensa karheaan, vanhaan pyyhkeeseen. Sen värit on aurinko aikaa sitten haalistanut. Virkatuissa reunapitseissä on palanen mummon muistoa, uurteisia käsiä. Tyttö huokaisee. Kesäillan ihana viileys tulee iholle, kuin silkkinen vaate.

Joka kesä kuin ensi kertaa

Vesi. Viileä suloinen vesi kulkee kuin lukemattomissa pesuissa pehmeäksi kulunut puuvillainen lakana. Keveä, keveä kesätuuli heiluttelee sen helmoja lempeästi kohti rantakallion kivistä syliä. Tyttö on upottanut jalkansa hietikkopohjaan. Kipristelee varpaita niin, että vetinen hiekka valuu varpaiden väleistä; saa kirkkaan veden hetkeksi tummumaan niin, ettei pohjaa erota. On kesä. Viileän veden ja lämpimänä paistavan auringon liitto. Ja ihminen pienenä siitä nauttimassa. Kuin ensi kertaa. Joka kesä kuin ensi kertaa.

Auringon huntu

On ihmeen vehreää. Ihmeellistä. Ja jotenkin kaikesta odotuksesta huolimatta kuitenkin äkisti. Tuntuu, että kaikkea pitää koskettaa ollakseen varma, että ihan todella elää kesää. Kallio tuntuu käteen, jalkaan lämpimältä ja rosoiselta. Pisteleekin hiukan. Vesi hyväilee sen kylkiä lempeästi tuuditellen. Aurinko on valtava kultainen pallo. Tyttö levittää harmaalle kivipinnalle viltin ja avaa suuren varjon.  Hän on vielä kalpea. Kuin pimeässä kaapissa kasvatettu tomaatin verso. Värähtelee lämmössä. Elää. Elää enemmän. Ja varjon pitsikuviot piirtävät kalliolle auringon hunnun.

Puhalla. Puhalla.

On kesä. On kesä ja tytön kasvoilla käy valo. Valo vihreiden oksien lomasta. Se pukee tytön. Pukee hellästi kuin äiti talvesta selviytyneen hallanaran nuppusen ensimmäisenä kesäpäivänä, kun lumen muisto vielä kulkee kantapäillä. Maailma hymyilee. Ojenna kätesi, poimi nurmelta voikukan haituvapallo. Puhalla. Puhalla.

Auringon vierailuja

Vappu. Sokerimunkkeja ja kuplivaa simaa. Ilmapallokauppiaita, jotka näyttävät keinuvan kantapäillään ja miltei nousevan ilmaan valtavan palloryppäänsä kanssa. Kellastuneita ylioppilaslakkeja, vaatekaapin perukoilta kaivettuja. Serpentiinejä, jotka rullautuvat auki pelkän pitkän puhalluksen voimasta. Auringon vierailuja talvenvalkealla iholla. Säteitä. Valon säteitä, jotka tunkeutuvat säleverhojen läpi, saavat pölyhiukkaset hitaaseen tanssiin. Toukokuun ensimmäinen päivä on toukokuun ensimmäinen päivä. Ei sen syvällisempää. Ilomielipäivä. Pysäkki, jolta noustaan kesän odotuksen matkaan.

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Pientareella hymytään

Koko pitkän talven varastossa nuokkunut polkupyörä on päässyt haistelemaan kevään raikasta ilmaa. Sen pölyiseen runkoon osuvat säteet kimpoilevat ilmassa odotusta täynnä. Tyttö taluttaa pyörän tielle ja polkaisee sen kevyeen vauhtiin. Talven jäljiltä tielle jäänyt hiekoitussepeli rahisee kevyesti renkaiden alla. Viileä ilma pörröttää tukkaa. Punertaa posket. Kaikkialla tuoksuu kevät. Märkä, sulava maa. Uuden alku. Elämä itse. Pientareella hymyää nuori krookusperhe.

Raakileen verran viivoja paperilla

 

Kevät. Ei. Ei kevät, vasta kevään luonnostelma, raakileen verran viivoja paperilla. Sääherran kuhmuraisten sormien pitämän siveltimen jälki. Olihan tässä pörröisiä kissoja temmeltämässä pajupuiden oksilla. Oli sulaneen lumen puroa. Hankivajoamaa. Oli. Vaan ei ollut oikkuileva säiden haltija kättensä jälkeen tyytyväinen. Huokaisi niin, että talvivaatteensa jo innoissaan riisuneet koivunuorikot taipuivat kumaraan ja hytisivät kauttaaltaan. Roskakoriin lensi palloksi rytistetty kevät. Ja tytön sydämessä päätään nostaneet ujot krookukset painoivat nekin kiireesti päänsä takaisin alas. Kunnes aurinko kutsuisi. Tulisi liki.

Nupun aika

Tyttö on kääntänyt kasvonsa aurinkoon. Seisahtunut. Paikoillaan lämmön tuntee parhaiten. Se hellii mieltä. Se hellii sydämen talven kylmällä pimeällä taipaleella erakoitumaan päässeitä huoneita. Huoneita, joita asuttaa vielä tomu ja ummehtuneiden tapettien lemu. Valon ikävä. Valon ikävä. Ja nyt valo on täällä, kulkee paljasta posken nukkaa, jättää sen mennessään punaisille nupuille. Odottamaan hetkeä, jolloin lämpö ei ole vain ohikiitäviä askeleita. Odottamaan hetkeä, jolloin se on kaikkialla. Herättää poskien nuput kukkaan. Ennen kukkimista on kuitenkin nupun aika. Nupun hetki. Usein me katsomme nuppua vain odottaen. Huomaamatta. Huomaamatta, miten se itsessään on jo kauneutta, ihmettä täynnä. Sellaisenaan.

Vedenalaisten sellojen soitto

Vesi on kuin hidas keinu. Tai ehkä sittenkin kehto. Kehto, jota tuulen käsi liekuttaa. Lempeästi. Lempeästi siirtyy veden liike kuin unimailla pinnalla kelluvaan. Tyttö on märkää kiharatukkaa ja taivaalla ajelevia utupilviä. Keveä. Ei, ei keveä vaan painoton. Hän sulkee silmänsä kuullakseen pienten aaltojen kuiskinan. Kepeitä, kepeitä puhuvat useimmat. Toiset tulevat hyvin kaukaa. Ovat nähneet valaiden sinisten selkien särkevän veden kalvon auringon laskiessa. Ja vajoavan narskahdellen takaisin valtakuntaansa. Sellaisten aaltojen laulu on vedenalaisten sellojen syvää sinistä soittoa. Sellaisten aaltojen laulua ei unohda, se jää sydämeen meren kaipuuksi. Ikuisesti.

Kuin tuuli istuisi vaiti oksistoissa

Kun läheinen, läheinen jota on sydänalassaan kantanut ja muistoissa kuljettanut, nukkuu pois; on kuin aikaa ei äkisti olisi. Kuin aurinko olisi laskenut ainoan luomensa kiinni. Kuin tuuli istuisi vaiti oksistoissa. Ja kuin linnut, kuin linnut eivät tietäisi millainen laulu hetkeen sopisi ja olisivat siksi nekin hiljaa. Ja kuin itse näkisi maailman, sen värikkäimmätkin pinnat suruharson läpi, harmaana. Harmaana.

Tyttö on saattamassa lähtijää viimeiselle matkalleen. Virta kuohuu ja kohisee. Sen pärskeet sekoittuvat kyyneleiden suolaiseen veteen, joka värjää posket punaiseen ruskaan. Vene on kevyt. Ja matkaajansa vieläkin keveämpi, valkosulkainen kyyhky uusine siipineen. Vailla tuskaa, vailla murhetta. Kivutonna. Vain kevyt tuuppaus veneen perään ja matkansa alkaa kohti kirkkaana siintävää taivaanrantaa. Suru kietoo tytön sisäänsä, puristaa jäseniä, pakottaa. Pakottaa.

Valo kulkee kankailla

Linnun untuvaa, linnun untuvaa ja enkelin siipivälkettä on kevättalvinen lumi. Auringon pitkät sormet kutittelevat jo kinostunutta maisemaa, pehmeitä nietoskumpareita. Valo kulkee kankailla, pysähtyy hetkeksi puiden korkeisiin latvustoihin. Tyttö lepää siivellisessä lumikiepissään silmät kiinni tunteakseen kirkkauden, joka kulkee kasvojen yli. Neiti kevät sydämessä raottaa hetkeksi luomiaan, mutta vaipuu sitten vielä unen salaisille poluille. Vielä ei ole aika. Ei ihan vielä.

Pihkapuut, tuohinen iho

Onko mikään lämpö suloisempaa, kuin elävän tulen luoma hehku? Hehku, joka hitaasti kulkee ulkoilman viilentämässä ruumiissa tasaisen pehmeästi etenevän aallon lailla. Ulottuen kaikkialle. Kaikkialle. Kaakeliuunin pesässä tanssivat liekit valaisevat tytön kasvot vaalean oranssiin hehkuun, rusottavat poskipäitä. Pihkaiset havupuut napsahtelevat ja rätisevät. Koivuhalkoja verhoava tuohinen iho kipristelee lämmöstä, ennen kuin antautuu liekkien syleilyyn ääntäkään päästämättä. Levollisuus laskeutuu kuin verkkaan satava lumi, kinostuu tytön ylle villavaksi peitoksi.

Siniset linnut aamuvalkealla taivaalla

 

Tässä on paikka, jossa levätä. Levätä vanhemman käsivarsilla. Tulla kuulluksi. Ymmärretyksi. Kuin itse ajan ja äitimaan syleilyssä kerätä voimansa. Vahvana pamppailee kaarnaisten ihopoimujen alla viisas, paljon nähnyt sydän. Vahvana. Tuttuna. Tyttö kuljettaa kättään, sormiaan oksareittejä pitkin. Tervehtii. Tervehtii, kuin tervehditään jotakuta, jota nähdään aivan liian harvoin ja jota kohti kaipaavat ajatukset kulkevat, kuin siniset linnut aamuvalkealla taivaalla.

Sateenkaarisorminen mies

Tyttö on purkanut matkalaukkunsa ja istuu kotoisalla vuoteella matkaseuranaan ollut valkoinen nalle käsivarsillaan. Matkamuistot ovat yhä rapisevassa paperipussissa, jota ei miltei raaskisi raottaa. Ja sitten kun raottaa, täytyy se tehdä varoen. Nostaa jokainen muisto yksitellen käsiin ja kulkea sinne, mistä sen on hankkinut. Katsoa, kuunnella, tuoksutella ilmaa. Miettiä mihin esineen kotona asettaa. Aarteen. Että tahtooko matkata Pariisin kaduille harmaansävyisinä aamuina, kun on valmistautumassa keittiössä kiireessä töihin. Vai tahtooko muistomielin palata matkansa maisemiin aina, kun palaa kotiin. Katsahtaa eteisen seinää, jolla roikkuisi Place du Tertre-aukiolta ostettu öljyvärimaalaus, jonka harvahiuksinen harmaatukkainen vanha taiteilija, jolla oli paksut sateenkaarisormet, paketoi huolella matkaajan kassiin. Tyttö ei vielä tiedä. Ei tiedä, mihin tuliaisensa asettaisi. Mieli on maisemia ja kuvia, tuoksuja ja muualla hengitettyä ilmaa täysi. Pariisin lumo, Valon kaupungin lumo on häikäissyt tytön. Avannut silmiä, mieltä. Kauneus, historia, arkkitehtuuri. Ja ennen kaikkea kauneus. Pienet kujat, kadut, kauniit valot, kyltit. Putiikit. On ravintolaa, kahvilaa, kreppibaaria, kastanjoiden tuoksua kaduilla, leipomoa, suklaapuotia, vaatekauppoja. Ikiaikaisia muistomerkkejä, joiden kivisiin kylkiin on kaiverrettu nimiä ja tapahtumia, joista historian kirjojen sivut vain laimeasti onnistuvat kertomaan. Ja Eiffel, miten kaunis voi olla metallinen torni illan pimentyessä yöksi, kun torniin syttyvät tähdet vilkuttavat. Ja ihmiset, he keillä vierellä kulkee rakkain, suutelevat sen valojen alla toisiaan. Vaihtavat sormuksia. Lupauksia. Lupauksia, joiden soisi kestävän. Iäti.

Miten vähän siihen tarvitaan

Pariisi. Harmaausvaisia päiviä, poskille laskeutuvia taivaan kyyneleitä. Sinisiä ja sinimustia iltoja, joina tuuli keinuttaa usvaa. Mustia, sysimustia öitä, joina kaikesta kosteasta huolimatta puhkeavat kattojen ylle tähdet. Nuo yön kirkkaat silmät. Niiden luomia eivät paina alas edes valon kaupungin tuhannet valot. Tyttö ajattelee, että kaikki tässä kaupungissa on kaunista ja suurta. Vanhaa. Miltei ikiaikaista, aina olemassa ollutta.

Torilta kantautuu kalojen ja meren tuoksu, viereisellä kojulla nauravat oranssit satsumat kuin pienet auringot. Valo asuu ihmisten silmissä, hymyissä. He vaihtavat keskenään poskisuudelmia ja sanoja. Nostavat tuntemattomalta pudonneen huivin ylös, ojentavat omistajalleen. Tervehtivät. Kiittävät. Toisilleen tuntemattomat. Tyttö katselee sitä. Kokeilee itsekin. Metron penkillä hän siirtyy ikkunan puoleiselle paikalle, osoittaa kädellään vapaata paikkaa tankoon nojaavalle naiselle. Nainen hymyilee ja kiittää ranskaksi. Tyttö vastaa hymyllä. Se riittää. He hymyilevät toisilleen, nainen ja tyttö. Heidän välillään kulkee kuin näkymätön seittilanka, jota pitkin kulkee yksi tunne edestakaisin; huomioimisen suoma lämpö. Se läikehtii tytön sisällä, sädehtii silmänurkkien naururypyissä. Ja miten vähän siihen tarvittiin. Miten vähän siihen tarvitaan.

Pariisi kutsuu ja huhuaa

Tyttö on juuri saanut matkalaukun kiinni; istumalla sen päällä ja olemalla lopultakin riittävän nopea lukitsemisen kanssa. Se onnistui vasta kolmannella kerralla. Arvaan mitä ajattelet. Ei, ei laukku välttämättömistä vaatteista ja tarpeista täysi ole. Kaikki odotus ja jännitys ei vain meinannut millään mahtua sisään, laukun moniin taskuihin. Se purkautui kerta toisensa jälkeen vetoketjujen ja neppareiden raoista. Mutta nyt laukku on kuitenkin valmis. Ja tyttö. Pariisi kutsuu ja huhuaa, eikä enää pelkissä unissa ja haaveissa, joita tyttö tihenevästi on viime aikoina katsellut. Bon voyage!