Tyttö on purkanut matkalaukkunsa ja istuu kotoisalla vuoteella matkaseuranaan ollut valkoinen nalle käsivarsillaan. Matkamuistot ovat yhä rapisevassa paperipussissa, jota ei miltei raaskisi raottaa. Ja sitten kun raottaa, täytyy se tehdä varoen. Nostaa jokainen muisto yksitellen käsiin ja kulkea sinne, mistä sen on hankkinut. Katsoa, kuunnella, tuoksutella ilmaa. Miettiä mihin esineen kotona asettaa. Aarteen. Että tahtooko matkata Pariisin kaduille harmaansävyisinä aamuina, kun on valmistautumassa keittiössä kiireessä töihin. Vai tahtooko muistomielin palata matkansa maisemiin aina, kun palaa kotiin. Katsahtaa eteisen seinää, jolla roikkuisi Place du Tertre-aukiolta ostettu öljyvärimaalaus, jonka harvahiuksinen harmaatukkainen vanha taiteilija, jolla oli paksut sateenkaarisormet, paketoi huolella matkaajan kassiin. Tyttö ei vielä tiedä. Ei tiedä, mihin tuliaisensa asettaisi. Mieli on maisemia ja kuvia, tuoksuja ja muualla hengitettyä ilmaa täysi. Pariisin lumo, Valon kaupungin lumo on häikäissyt tytön. Avannut silmiä, mieltä. Kauneus, historia, arkkitehtuuri. Ja ennen kaikkea kauneus. Pienet kujat, kadut, kauniit valot, kyltit. Putiikit. On ravintolaa, kahvilaa, kreppibaaria, kastanjoiden tuoksua kaduilla, leipomoa, suklaapuotia, vaatekauppoja. Ikiaikaisia muistomerkkejä, joiden kivisiin kylkiin on kaiverrettu nimiä ja tapahtumia, joista historian kirjojen sivut vain laimeasti onnistuvat kertomaan. Ja Eiffel, miten kaunis voi olla metallinen torni illan pimentyessä yöksi, kun torniin syttyvät tähdet vilkuttavat. Ja ihmiset, he keillä vierellä kulkee rakkain, suutelevat sen valojen alla toisiaan. Vaihtavat sormuksia. Lupauksia. Lupauksia, joiden soisi kestävän. Iäti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaunis kiitos vierailustasi niitylläni. Istuta tänne myös oma kukkasi.