Joka kesä kuin ensi kertaa

Vesi. Viileä suloinen vesi kulkee kuin lukemattomissa pesuissa pehmeäksi kulunut puuvillainen lakana. Keveä, keveä kesätuuli heiluttelee sen helmoja lempeästi kohti rantakallion kivistä syliä. Tyttö on upottanut jalkansa hietikkopohjaan. Kipristelee varpaita niin, että vetinen hiekka valuu varpaiden väleistä; saa kirkkaan veden hetkeksi tummumaan niin, ettei pohjaa erota. On kesä. Viileän veden ja lämpimänä paistavan auringon liitto. Ja ihminen pienenä siitä nauttimassa. Kuin ensi kertaa. Joka kesä kuin ensi kertaa.

Auringon huntu

On ihmeen vehreää. Ihmeellistä. Ja jotenkin kaikesta odotuksesta huolimatta kuitenkin äkisti. Tuntuu, että kaikkea pitää koskettaa ollakseen varma, että ihan todella elää kesää. Kallio tuntuu käteen, jalkaan lämpimältä ja rosoiselta. Pisteleekin hiukan. Vesi hyväilee sen kylkiä lempeästi tuuditellen. Aurinko on valtava kultainen pallo. Tyttö levittää harmaalle kivipinnalle viltin ja avaa suuren varjon.  Hän on vielä kalpea. Kuin pimeässä kaapissa kasvatettu tomaatin verso. Värähtelee lämmössä. Elää. Elää enemmän. Ja varjon pitsikuviot piirtävät kalliolle auringon hunnun.