Jää kasvoi yhdessä yössä. Läpikuultavaksi, risahtelevaksi askelpinnaksi. Rajaksi kahden maailman väliin. Sen kannella lepäävät muutamat talven yllättämät punaiset hyhmähedelmät, äitioksaltaan tuulessa pudonneet. Kaikki on valkeaa, valkeaa. Silkkaa valoa tytönkin kasvot. Hän ottaa askeleita sinne minne ei eilen voinut. Tekee uuden varovaisen polun. Tekee, vaikka kengät luistavat liukkaalla pinnalla. Tekee, koska tahtoo palata sitten tutulle polulle. Nähdä toisin sen vierellä kasvavat oksat.
Vitsit kun osaatkin kirjoittaa kauniisti... Arvostan todella! Saako kysyä noista kuvista, miten ne ovat syntyneet ja missä vaiheessa tarinaa? Ovat todella vaikuttavia, Tillyn silmiä ei voi unohtaa.
VastaaPoistaLaura T.
Kiitos aivan ihanasta ja kannustavasta kommentista! Ja tottakai saa kysyä. Nää jokainen blogimerkintä on oman pienen hetkensä tarina ja kuva, en ole ajatellut näille sinänsä mitään jatkumoa tai tarinaa sen yhteneväisemmäksi; se menisi ehkä liian suunnitelmalliseksi ja haastavaksi. Kuvat syntyvät usein hetken mielijohteesta ja pienistä ideoista. Osa on vähän lavasteisempia kuin toiset. Tilly kulkee paljon mukana, jos liikun luonnossa ja kuvaan kun maisema esimerkiksi on otollinen jne. Joskus kuva on ensin ja tarina kehkeytyy sen ympärille, joskus taas toisinpäin.
Poista