Kahta asiaa hän toivoo, kahta eniten

Vanha vuosi on, tässä vaiheessa, kansistaan jo hiukan rispaantunut kirja. Sen sivut pursuavat kuvia, tekstiä, tuoksuja. Hetkiä. Joidenkin sivujen kulmat on taitettu pienille kolmioille. Merkitty palattavaksi, kuljettavaksi uudelleen. Muisteltaviksi. Mutta tänään. Tänään viimeistä sivua, viimeisiä tyhjiä rivejä kulkee pehmeäkärkinen lyijykynä. Viimeinen lause tulee päättymään kolmeen pisteeseen jatkuakseen sitten uuden kirjan vielä koskemattomilla uudelta tuoksuvilla sivuilla.

Vaan mitä kirjoittaa tyttö vuoden viimeiselle sivulle? Mitä tulevalta toivoo? Menneeseen vuoteen hän luo katseensa ja kiittää sen vaiheista. Kiittää hetkistä, jotka täytti nauru ja jotka näyttivät elämän kauniin puolen. Kiittää hetkistä, joita kyyneleet sumensivat. Ne opettivat etsimään merkityksiä, löytämään valon lähteelle. Kiittää hetkistä, jotka opettivat, opastivat. Antoivat.

Kahta asiaa hän toivoo tulevalta, kahta eniten. Että jaksaisi aina hämmästyä, ihmetellä maailmaa. Sen valtavaa kauneutta ja monimuotoisuutta. Elämää. Ja että osaisi olla myrskyn edessä tarpeeksi vahva, mutta lähimmäisen rinnalla tarpeeksi pieni.