Notkahtavat korret

Syksyisin ilma on siivilleen nousseita lehtiä ja märän sammaleen maan povesta kumpuavaa tuoksua. Kuolevan maiseman viimeisiä henkäyksiä. Kolea taivas on valkoisen ja harmaan sävyjä, pilvet painautuneet toisiinsa kiinni. Palelevat. Nekin. Tyttö on unohtanut sormikkaat kotiin. Ajatellut, ettei vielä tarvitsisi niitä. Ajatellut loppukesän laahaavan vielä metsässä. Lämmittävän. Mutta ei. Ei tarvita, kuin yksi pakkasyö. Yksi pakkasyö ja kuivuneet korret notkahtavat polvilleen auringon viimeisen lämmittävän säteen alla.

Autereinen kesäaamu

Tyttö seisoo kivetyllä hautojen välissä risteilevällä kujalla. Kaikki on kovin hiljaista. Pilvetkin pysähtyneet taivaalle. Ihmiset kaukaa menneeltä ajalta lepäävät ikiunessa maan povessa. Tulee liikuttua hiljaa. Kuin pelkäisi, että ihmiset heräävät unestaan. Tulevat häirityiksi. Sitten jokin särkyy. Tyttö huomaa viettelevästi, niukkaan asuun pukeutuneen naisen. Nainen nojaa suurta hautaa reunastavaan kaiteeseen ja poseeraa kädet lanteilla. Muutaman metrin päässä räpsii nahkatakkinen mies kuvia. Kamera napsuu, kuin sarjatuliase. Tyttö kääntyy pois, tihentää askeleitaan. Taustalla kohoavat korkealle tummat koristeelliset tornit. Ne näyttävät koskettavan itse taivasta, sineä. Tyttö astuu sisälle kirkon hämärään. Istuu puiselle penkille. Urkumusiikki soi hiljaa. Liikuttaa. Kuljettaa hetkeen; tyyneen kuin autereinen kesäaamu.

Villihanhia ovat sanat

Tyttö kuuntelee. Joku lausuu sanoja perätysten. Sanat kulkevat väkijoukossa. Kuin lasso. Nappaavat ihmisiä mukaan. Vievät matkalle. Lausujan puhe on syksyisten värinsä kadottavien lehtien unista puhetta. Tuulen heijaamia tyhjiä keinuja koulujen pihoilla. Märän maan tuoksua. Varpaita, jotka säikähtävät eteisessä äkillistä kylmää. Vetäytyvät nuppuun. Hellalla kiehuu viinimarjamehua. Sen tuoksu leijailee ikkunasta ulos. Joku ojentaa tytölle yhden lasillisen lapsuutta.

Lausuja päättää puheensa. Tyttö avaa silmät. Näkee. Näkee kaiken kauniimmin. Ja hänen sanansa, hänen omat sanansa ovat parvi ilmaan lehahtavia villihanhia. Ilmaan noustaan ne kulkevat kukin yksin. Istahtavat aina joskus, aina jonkun olalle. Ja äkisti se joku osaa pukea maailmaansa kauniimmat värit.

Viileys tulee kuin vaate

Tuuli on istahtanut keloutuneelle käkkyräoksalle. Heiluttelee jalkojaan. Lämmin ilma kieppuu sen keveistä potkuista. Saunan pesässä rätisevät kultaiset liekit. Puhaltavat siniselle taivaalle pilviä. Kuin saippuakuplia. Jatkuvana jonona. Sauna kutsuu tuoksullaan kylpijää.

Löyly, vaikka lempeäkin, saa tytön painamaan päänsä alas. Kostea iho hehkuu punakkana. Kasvoja kehystävät märät, tummat hiuskiehkurat. Saunan jälkeen tyttö kietoo vartensa karheaan, vanhaan pyyhkeeseen. Sen värit on aurinko aikaa sitten haalistanut. Virkatuissa reunapitseissä on palanen mummon muistoa, uurteisia käsiä. Tyttö huokaisee. Kesäillan ihana viileys tulee iholle, kuin silkkinen vaate.

Joka kesä kuin ensi kertaa

Vesi. Viileä suloinen vesi kulkee kuin lukemattomissa pesuissa pehmeäksi kulunut puuvillainen lakana. Keveä, keveä kesätuuli heiluttelee sen helmoja lempeästi kohti rantakallion kivistä syliä. Tyttö on upottanut jalkansa hietikkopohjaan. Kipristelee varpaita niin, että vetinen hiekka valuu varpaiden väleistä; saa kirkkaan veden hetkeksi tummumaan niin, ettei pohjaa erota. On kesä. Viileän veden ja lämpimänä paistavan auringon liitto. Ja ihminen pienenä siitä nauttimassa. Kuin ensi kertaa. Joka kesä kuin ensi kertaa.

Auringon huntu

On ihmeen vehreää. Ihmeellistä. Ja jotenkin kaikesta odotuksesta huolimatta kuitenkin äkisti. Tuntuu, että kaikkea pitää koskettaa ollakseen varma, että ihan todella elää kesää. Kallio tuntuu käteen, jalkaan lämpimältä ja rosoiselta. Pisteleekin hiukan. Vesi hyväilee sen kylkiä lempeästi tuuditellen. Aurinko on valtava kultainen pallo. Tyttö levittää harmaalle kivipinnalle viltin ja avaa suuren varjon.  Hän on vielä kalpea. Kuin pimeässä kaapissa kasvatettu tomaatin verso. Värähtelee lämmössä. Elää. Elää enemmän. Ja varjon pitsikuviot piirtävät kalliolle auringon hunnun.

Puhalla. Puhalla.

On kesä. On kesä ja tytön kasvoilla käy valo. Valo vihreiden oksien lomasta. Se pukee tytön. Pukee hellästi kuin äiti talvesta selviytyneen hallanaran nuppusen ensimmäisenä kesäpäivänä, kun lumen muisto vielä kulkee kantapäillä. Maailma hymyilee. Ojenna kätesi, poimi nurmelta voikukan haituvapallo. Puhalla. Puhalla.