Tähän voisi laskostaa siipensä

Valo tulee ja asuttaa silmien lammet, katseen. Valo tulee ja jää. Kulkee vihreiden lehvien läpi. Se on puhdas. Se on kirkas. Se kirmaa ihon poluilla. Silittelee jokaisen haavan pienemmäksi. Sen lämpö on äidin sylin lämpö, vartalon ympäri kiertyvät kädet. Tähän, tähän voisi jäädä. Tähän olisi hyvä painaa pää, kaikesta väkinäisestä hymyilystä maailman ärjyessä uupunut. Ei tarvitsisi olla kaikkea mitä nykyään pitää. Riittäisi, ihan tällaisenaan hetken. Täällä vanamotytöt kellohameineen laulavat silmiin tähdet, lapsuuden ensikesät, maailman avaruuden, kevään ensimmäiset kukkalapset. Tähän. Tähän voisi laskostaa siipensä.

Sulje silmäsi, kevään lapsi

Jokainen kevät on yhtä aikaa sama ja eri. Sitä kuvittelee tietävänsä mitä on luvassa. Kuvittelee tietävänsä miten sydän paisuu ensimmäisinä kirkkaina iltoina, kun aurinko viivyttelee horisontissa ennen yöpuulle käymistä. Kuvittelee tietävänsä miltä kuulostaa yli pään lentävien joutsenten paluusoitto. Kuvittelee tietävänsä miten maa tuoksuu, kun ensimmäiset arat vihreät nostavat mullasta päitään viimeisiä pakkasöitä pelkäämättä. Se, mihin ihmisen muisti kantaa, on kuitenkin vain kuin talven pitkä varjo kevään kynnyksellä oikean kokemuksen rinnalla. Harmaasävyinen vintille unohtunut valokuva.

Ilta on viileä. Sen valo kulkee kasvojen yli, kuin rakastaan hipaiseva käsi pitkän eron jälkeen. Se kerää kämmenelleen kyyneleet, joita et ilomielissäsi edes huomannut vuodattaneesi. Ja metsässä, uudessa uomassaan poukkoaa vesi kiveltä toiselle. Muuta tarkoitusta sillä ei ole, kuin tehdä matkaa. Riemuiten. Sulje silmäsi, kevään lapsi. Pue kasvoillesi hymy. Tätä sinä olet odottanut.

Varjot yhtyvät

Ilta on lasilla vaeltavia pisaroita ja hämärän pehmeää peitettä. Varjot tarttuvat toisiaan kädestä, yhtyvät. Ja valo, vähäinenkin on riittävän kirkas avaamaan mielen. Varoen. Satuttamatta. Paljaita, sielunpaljaita meidän tulee olla, jotta meihin istutettu siemen itäisi. Kukkisi. Ja jotta sen seuraan jonakin sateisen päivän iltana voisi liittyä toinen, kumartua kohti. Ihan liki.

Tallitonttu

Hankien keskellä seisovan tuvan ikkunoihin on pakkanen maalannut talven ruusuja. Piipusta nousee savu tähtiselle taivaalle. Tyttö luo katseensa ylös, tunnistaa Otavan. Vanha mies tulee avaamaan oven. "Äiti lähetti", sanoo tyttö ujosti ja ojentaa miehen suureen kouraan joulukukan. Miehen silmissä tuikkivat kaikki menneet joulut. "Kun minä olin poikanen", se aloittaa ja tyttö astuu peremmälle. Tupa on lämmin. Ja mies kertoo ikivanhasta tontusta, joka asuu tallin ylisillä. Tontulla on pitkä parta ja suippolakki. Enempää ei mieskään ole tontusta koskaan nähnyt. Sitten mies nousee ja nostaa liedellä olevan kattilan kannen pois, kauhoo lautaselle ison annoksen puuroa ja laittaa puurokeon keskelle reilun voinokareen. Tytön ihmettelevän katseen alla mies selittää, että tonttua on tapana muistaa jouluna. Niin he kulkevat peräkkäin lumeen luotua polkua pitkin pihan perälle talliin, vanha mies ja tyttö. Mies kipuaa jyrkät portaat ylös ja jättää lautasen sinne. Tontusta ei näy suippolakin kärkeäkään. Tytöllä on juhlallinen olo. Hän ajattelee miten tonttu ilahtuu. Mies kertoo lautasen usein ilmestyneen kuistin portaille seuraavana aamuna, tyhjänä. Tyttö kiiruhtaa kotiin, mutta lupaa tulla tarkistamaan asian seuraavana päivänä. Miehen silmissä on tähtien valo, kun hän hyvästelee tytön.

Jonkun toisen unessa

Hangen valkoinen on kuin enkelin siiven pyyhkäisyn jäljiltä. Puvustaanko lumelle lie pudonnut nuo kimmeltävät tähdet, jotka talvipäivän hetkellinen valo arkaillen paljastaa? Niiden lomaan on kettu tikannut oman tähtikarttansa. Orava pudottanut eväidensä tähteet. Korkeat puut nuokkuvat päät raskaina. Kuin kulkisi unessa, jonkun toisen unessa. Äiti maan unessa, ajattelee tyttö. On hiljaista. Vain naavapartapuut napsuvat. Puro laulaa jääkannen alla sonettiaan.

Kiteitä otsallaan

Maa on riitteinen siellä, minne auringon käsi ei ole yltänyt. Askelten alla narskahtaa. Vaaleaksi vanhennut heinikko on antanut periksi. Huurtuneen sammalpeiton päällä liikkumaton kovakuoriainen kantaa kiteitä otsallaan. Kimaltavaa talven kruunua. On niin hiljaista, että aivastuskin olisi mahtavan myrskyn ääni. Tyttö vetää myssyä tiukemmin korville. Tänään ei suru löydä sisään. 

Toisen ajan henki

Mikä on mukulakivikatua mukulakivisempi? No Vanha Porvoo. Sen kapeilla ja muhkuraisilla kujilla on lähes mahdoton kävellä nopeasti nilkkojaan nyrjäyttämättä. Samoja kujia ovat tallanneet ammoin poisnukkuneet ihmiset maailman ollessa toinen. Sitä ei voi olla ajattelematta täällä. Toisen ajan henki on patinoitunut vanhoihin ikkunalaseihin, puisiin seiniin, portteihin joista kuljetaan kotiin. Sama joki kulkee verkkaan puisen sillan ali. Tummasta vedestä heijastuvat punaisten aittojen hämärässä illassa syttyvät valot; kuunkeltaiset väreilevät pisteet, jotka sekoittuvat hetkeksi veneen lipuessa ääneti ohi. Jokivarren terassilta kantautuu ihmisten iloinen puhe. Veneterva tuoksuu. Ja äkkiä tyttö ajattelee, että juuri näin on hyvä. Tässä. Kun yö laskeutuu ja hämärtää kasvojen ääriviivat. Ja omat sormet hakeutuvat toisen ihmisen sormien lomaan.

Miten tuoksuu heinä

Tyttö on polkenut soratietä niin, että jäljessä leijuu renkaiden nostattama tomu. On keskipäivä. Kuuma ja kirkas. Kaikki värit ovat kuin vesiväripaletista. Puhtaita. Sininen taivas, sininen vesi. Vedessä pilvien kuvajaiset, valkeat pumpulisaaret. Vihreä piennar. Keltaiset kukat. Ilma kuin lämmin verho. Sitä ilmaa leikkaavat sudenkorentojen potkurit, kun ne lentävät veden pintaa liki. Ja miten tuoksuu heinä, pitkäksi ehtinyt.

Pilvikuvajaisia

Metsälampi. Lempeä tuuli potkurinaan kulkevat sen poikki aallot. Ja kallioiseen rantaan saapuu keltainen lehti muurahainen kannellaan. Laaja maailma. Ja vielä laajempi sille, joka uskaltaa. Varoen tallaamasta seikkailijaa kulkee tyttö rantaan. Kastaa varpaansa veteen, joka on kesäöiden unia ja pilvikuvajaisia täysi.

Pääsiäinen

Rauhaisaa pääsiäisen aikaa kaikille!

Mäntyjen pitkät sääret

Ilta-aurinko pukee kalliolla tanssivien mäntyjen pitkät sääret punaiseen hehkuun. Kaukaa kuuluvat joutsenten torvet, kun ne ilmoittavat paluustaan. Kevät nytkähtää eteenpäin, ottaa ensimmäisiä askeleitaan juuri tällaisena maaliskuisena perjantaina. Tyttö hymyilee ja katselee mäntyjen liikettä. Katselija, hän voi olla yhtä onnellinen, kuin keväästä hurmioitunut tanssija itse. Ehkä enemmänkin.

Siellä asuu tuoksu ja ääni

Kahvilat ovat paikkoja, joissa asuu ääni ja tuoksu. Jos on hetken itse ihan vaiti ja kuuntelee, kuulee äänien sekalaisen helinän, joka äityy melun asteelle. Äänet kulkevat pöytien lomissa, törmäilevät toisiinsa. Ne ovat keskustelun huminaa, siirtyvän tuolin rahinaa lattiaa vasten, astioiden kilinää, porinaa, pohinaa ja suhinaa. Ne ovat, ne asuvat siellä. Tekevät kahvilasta sen mikä se on. Ja kuitenkin ne on helppo olla kuulematta. Keskittyä oman teekupin hedelmäiseen tuoksuun, leivokseen jota koristaa varrellinen kirsikka. Ihmiseen kenen kanssa jakaa pöydän. Itseensä. Tai kirjaan, jonka rivejä silmät lukevat. Kahviloissa on erilainen aikakäsitys, kuin muualla. Kellot; ne varmasti liikuttavat viisareitaan jotenkin poikkeavalla tavalla. Ehkä ne harppovat, kun ei huomaa. Tyttö lopettelee teetään. Kadulle on laskeutunut ilta. Tarjoilija pyyhkäisee käsiään valkoiseen esiliinaan. Siihen on tarttunut raesokeria. Ovi käy.

Jäätynyt järvi kukkii

Talvi. Jäätynyt järvi kukkii lumikitein. Ihmiset kulkevat veden päällä. Punaiset posket hehkuvat, kuin kypsät marjat. Tuuli tanssittaa irtolunta. Se muokkaa maisemaa, kuin liian itsekriittinen maalari. Aina tyytymätön kättensä jälkeen. Tyttö istuu kivellä, joka puhkeaa jäästä, kuin harmaa päälaki. Jään alla uivat kiiltäväkylkiset kalat. Pimeässä. Kaamoksessa. Ihmiset kulkevat niiden hämärän taivaan yllä.

Joulupuu

Kuusessa loistavat valot. Kuin tähdet ne ovat laskeutuneet vihreään oksistoon. Jos niitä katselee silmät sirrissä, huomaa niiden kulkevan tähdenlentoina omiin silmiin. Kokeile vaikka! Luulen, että se on oikeastaan salaisuus, mutta en malta olla kertomatta sitä. En tänään. En tänään, kun kuusi tuoksuu niin ja minä matkaan lapsuusjouluihin unissani.  Kuusi, joulupuuni. Se on tuonut oksillaan pienen metsän tänne ihmisten majaan. Kunpa aina voisin pitää sen luonani. Oman metsän. Tuoksun, johon niin olen mieltynyt.

Pimeä nuolee talon nurkkia

Pimeä on kaikkialla. Se nuolee talon nurkkia etsien sisäänpääsyä, väylää. Jos ei muuta löydä, kulkeutuu rapasaappaissasi eteiseen ja tiivistyy katon rajaan tummaksi pilveksi. Pilveksi, jonka pisarat ovat raskaat ja valuvat. Ihoon asti ulottuu niiden kalsea märkä noro. Ne painavat hartiat lysyyn, ryhdin kumaraan. Viikoista puuttuvat päivät, on vain loputon pimeä, märkä yö. Katulamppujen valo puhkoo ulkona himmeitä keiloja asfalttiin. Kauas ei kanna niiden valo, vaan laihoina tähtinä toimivat tähdettömässä illassa. Pihapuun alla juoksee jänis, sillä on jo talvitakki. Suojaväri, vaan suojaton on parka sen kanssa tässä värittömässä maassa. Tulisipa lumi. Ja valo sen myötä maailmaan, mielen kellariin asti, ajattelee tyttö vuoteen lämpimässä.

Notkahtavat korret

Syksyisin ilma on siivilleen nousseita lehtiä ja märän sammaleen maan povesta kumpuavaa tuoksua. Kuolevan maiseman viimeisiä henkäyksiä. Kolea taivas on valkoisen ja harmaan sävyjä, pilvet painautuneet toisiinsa kiinni. Palelevat. Nekin. Tyttö on unohtanut sormikkaat kotiin. Ajatellut, ettei vielä tarvitsisi niitä. Ajatellut loppukesän laahaavan vielä metsässä. Lämmittävän. Mutta ei. Ei tarvita, kuin yksi pakkasyö. Yksi pakkasyö ja kuivuneet korret notkahtavat polvilleen auringon viimeisen lämmittävän säteen alla.

Autereinen kesäaamu

Tyttö seisoo kivetyllä hautojen välissä risteilevällä kujalla. Kaikki on kovin hiljaista. Pilvetkin pysähtyneet taivaalle. Ihmiset kaukaa menneeltä ajalta lepäävät ikiunessa maan povessa. Tulee liikuttua hiljaa. Kuin pelkäisi, että ihmiset heräävät unestaan. Tulevat häirityiksi. Sitten jokin särkyy. Tyttö huomaa viettelevästi, niukkaan asuun pukeutuneen naisen. Nainen nojaa suurta hautaa reunastavaan kaiteeseen ja poseeraa kädet lanteilla. Muutaman metrin päässä räpsii nahkatakkinen mies kuvia. Kamera napsuu, kuin sarjatuliase. Tyttö kääntyy pois, tihentää askeleitaan. Taustalla kohoavat korkealle tummat koristeelliset tornit. Ne näyttävät koskettavan itse taivasta, sineä. Tyttö astuu sisälle kirkon hämärään. Istuu puiselle penkille. Urkumusiikki soi hiljaa. Liikuttaa. Kuljettaa hetkeen; tyyneen kuin autereinen kesäaamu.

Villihanhia ovat sanat

Tyttö kuuntelee. Joku lausuu sanoja perätysten. Sanat kulkevat väkijoukossa. Kuin lasso. Nappaavat ihmisiä mukaan. Vievät matkalle. Lausujan puhe on syksyisten värinsä kadottavien lehtien unista puhetta. Tuulen heijaamia tyhjiä keinuja koulujen pihoilla. Märän maan tuoksua. Varpaita, jotka säikähtävät eteisessä äkillistä kylmää. Vetäytyvät nuppuun. Hellalla kiehuu viinimarjamehua. Sen tuoksu leijailee ikkunasta ulos. Joku ojentaa tytölle yhden lasillisen lapsuutta.

Lausuja päättää puheensa. Tyttö avaa silmät. Näkee. Näkee kaiken kauniimmin. Ja hänen sanansa, hänen omat sanansa ovat parvi ilmaan lehahtavia villihanhia. Ilmaan noustaan ne kulkevat kukin yksin. Istahtavat aina joskus, aina jonkun olalle. Ja äkisti se joku osaa pukea maailmaansa kauniimmat värit.

Viileys tulee kuin vaate

Tuuli on istahtanut keloutuneelle käkkyräoksalle. Heiluttelee jalkojaan. Lämmin ilma kieppuu sen keveistä potkuista. Saunan pesässä rätisevät kultaiset liekit. Puhaltavat siniselle taivaalle pilviä. Kuin saippuakuplia. Jatkuvana jonona. Sauna kutsuu tuoksullaan kylpijää.

Löyly, vaikka lempeäkin, saa tytön painamaan päänsä alas. Kostea iho hehkuu punakkana. Kasvoja kehystävät märät, tummat hiuskiehkurat. Saunan jälkeen tyttö kietoo vartensa karheaan, vanhaan pyyhkeeseen. Sen värit on aurinko aikaa sitten haalistanut. Virkatuissa reunapitseissä on palanen mummon muistoa, uurteisia käsiä. Tyttö huokaisee. Kesäillan ihana viileys tulee iholle, kuin silkkinen vaate.

Joka kesä kuin ensi kertaa

Vesi. Viileä suloinen vesi kulkee kuin lukemattomissa pesuissa pehmeäksi kulunut puuvillainen lakana. Keveä, keveä kesätuuli heiluttelee sen helmoja lempeästi kohti rantakallion kivistä syliä. Tyttö on upottanut jalkansa hietikkopohjaan. Kipristelee varpaita niin, että vetinen hiekka valuu varpaiden väleistä; saa kirkkaan veden hetkeksi tummumaan niin, ettei pohjaa erota. On kesä. Viileän veden ja lämpimänä paistavan auringon liitto. Ja ihminen pienenä siitä nauttimassa. Kuin ensi kertaa. Joka kesä kuin ensi kertaa.